— Voit, minä tahdon. — Hetkisen salamahti marskin silmä. — Vai aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!
Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen unelmaansa se ei jaksanut musertaa.
Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä. Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa, kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo kerran Suomessa muisti epäilleensä, — vaikkei hän silloin osannut epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:
— Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta minulle täällä tänä iltana on kerrottu?
Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:
— Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani häntä pyytämään.
Marski naurahti ivallisesti.
— Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on se oleva teille kallis.
Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän viittasi sinnepäin ja virkkoi:
— Tätä tietä, kosija! — Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: — Tätä tietä!