Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:
— No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. — Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan; hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän, astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan. Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, — sitä hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. — Tuo ivallinen nauru! — kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.
— No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. — Olisit pysynyt maaperässä.
Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten pystöön ja virkkoi:
— Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä. Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa, kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun — ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:
— Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä, eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.
— Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule, lähdetään alas arkitupaan.
Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.
— Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves joukosta.