— Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. — Päinvastoinhan karhu mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä uuden yrityksen.
— Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo vahingosta viisastunut.
— No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.
— Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.
— Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä. Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa, lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan. Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua, uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.
Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava »dominus admiralis», herra amiraali.
— Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu, ehdotti eräs. — Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!
— Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.
Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, — milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:
— Tyttö on minun, ijäti minun!