VI.
Kruunausjuhla Upsalassa.
Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut, oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan, kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.
Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon, olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.
Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi, väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle. Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas, tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, — hän, marski Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.
Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.
Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa, jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, — hän asui silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä valtakunnan hallintoa.
Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa 1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin, verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa aikeistaan.
— Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi… Me olemme lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan pois kaikista näistä juhlista… Tiedätkö, miten me lopullisesti nöyryytimme tuon kopean marskin?
— Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui kannattamasta Flemingiäkin.