Gröning lähti varpaillaan ja kunnioittaen poistumaan huoneesta, vaan kääntyi kumminkin ovella vielä kerran katselemaan makaavaa herraansa. Näin masentuneena ja väsyneenä ei hän ollut häntä koskaan nähnyt, nukkuessaankin oli hän tavallisesti varman ja voimakkaan näköinen, ikäänkuin hänellä unissaankin olisi elänyt sama luja usko ohjelmaansa, joka johti hänen toimintansa ja määräsi hänen kantansa. Paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin itse Ebba-rouva, tunsi tämän ohjelman Gröning, jonka seurassa marski niin usein oli tarinoinut tuumistaan. »Meidän on sittenkin muistettava Suomea», niihin sanoihin sen ohjelman ydin jo sisältyikin; vaikka kaikki muu väsyttäisi ja tympäseisi, sitä ohjelmaa ajaessaan ei hän kesken taitu…
Gröning ei ollut vielä ehtinyt ulos ovesta, kun tämä aukeni ja Anna Fleming astui huolestuneen näköisenä sisään häntä vastaan ja kysyi, oliko marski jo kotona. Gröning viittasi makaavaan vanhukseen.
— On, vaan hän on väsynyt.
— Väsynyt, setäkö väsynyt? kysyi Anna kummissaan. Silloin liikahti marski vuoteellaan, syrjäytti vällyn lievettä ja virkkoi hieman naurahtaen:
— Tuleppas tänne, tyttöni. Olisiko se niin kummallista, jos setäkin kerran olisi väsynyt? Vaan sinä itse, miksi noin olet huolestuneen näkönen?
— Niin, setä, kun siellä on vieras!
— Vieras? Kysyykö hän minua?
— Ei, vaan, vaan…
— Vaan sinua, ahaa, ja siitä olet hätäissäsi. Kuka se on?
— Oi setä, mitä on tämä, minä en ymmärrä. Se on Kankaisten nuori herra, hän on Ebba-tädin luona ja puhuu minusta.