— Hän on tullut kosimaan, niinkö luulet?
— Setä, setä, onko se teidän tahdostanne, onko siitä mitään päätetty?
Marski katseli pitkään ja miettiväisenä veljentytärtään. Vaikka Annan ja hänen kasvatusvanhempainsa välit yleensä olivat olleet kylmänlaiset, olivat marski ja hänen veljentyttärensä kumminkin oppineet hyvin ymmärtämään toisiaan; Anna oli aina ihaillut tuota voimakasta setäänsä ja väliin saanut syvemmältäkin silmäillä hänen tuumiaan ja hän tunsi hyvin, kuinka katkera viha oli vallinnut Kankaisten ja Kuitian sukujen välillä. Kun nyt kasvava vesainen Kankaisista lähenteli Flemingin sukua, ei se voinut tapahtua muuta kuin marskin suostumuksella, — Klaus Fleming luki tytön huolestuneista silmistä hänen tehneen tällaisen johtopäätöksen. Mutta hänen omissa mietteissään risteili joukko mielikuvia, jotka niissä ennenkin joskus olivat pistäytyneet ja häntä miellyttäneet, ja hän viivytti niitä punnitessaan kauan aikaa vastaustaan.
— Minunko tahdostani? Tiedäthän lapseni, ettemme me Hornin kanssa liikoja neuvottele ja tiedät kai paremmin kuin minä, mistä on lähtösin Kankaisten nuoren herran käynti luonamme. Vaan jos ajattelet, voit toiselta puolen oivaltaa, että minulla ei ole syytä ajaa häntä talostani; tuo lähenteleminen voi päinvastoin olla meille suomalaisille eduksikin. Meidän asema on tukala, on viime aikoina ollut kireämpi kuin luuletkaan. Vaan Hornit ovat myöskin suomalaisia: me olisimme vankemmat, ellemme vetäisi aina aivan eri tahoille.
— Kuuluuko tämä käynti todellakin siihen? kuiskasi Anna hiljaa.
— Kuuluu ja ei, — sinä kyllä ymmärrät minut. Hornein täytyy joko tulla puolelleni, taikka kukistua, taikka… No niin, ehkä on tämä kaikki turhaa kuvittelua, satua… Vaan miksi noin vapiset, etkö suosi nuorta Hornia, vai … vai…? Niin, sen ikävän jutun, joka Strömsholmassa tapahtui, se on sinun jo täytynyt unhottaa?
Anna ei vastannut mitään, hän seisoi uunin kupeeseen nojautuneena setänsä vieressä ja katseli tätä aivan säikähtyneillä silmillä. Vaan marski painautui takasin makuulleen ja jatkoi välinpitämättömämmin:
— Niin, minun kantani nyt tunnet, asiaan en sekaannu. Mene sinä vieraasi luokse ja kohtele häntä niinkuin sinun tulee. Minä tahdon levätä, iltapuolella meidän kaikkien taas täytyy olla linnassa juhlimassa.
Ukko vetäsi vällyt korvilleen ja nukkui jo tuokion kuluttua. Anna hiipi verkalleen ja hiljaa pois setänsä huoneesta mennäkseen suureen arkihuoneeseen, jossa Ebba-rouva piti seuraa vieraalle. Vaan eteisessä hän pysähtyi, hän ei voinut mennä sisälle, hänen täytyi koota ajatuksensa, valmistautua ehkäisemään sen vaaran, joka uhkasi turmella hänen onnensa. Oliko tämä tosiaankin mahdollista, hän ei sitä vieläkään voinut ymmärtää: liittyvätkö toisilleen vihamielisimmätkin harrastukset yhteen, ruhjoakseen hänen unelmansa pirstaleiksi? Ja pitikö hänen uhrata oma onnensa tuota liittymistä palvellakseen — ei, tässä on joku erehdys, tämän asian täytyy luonnollista tietä selvetä. Nuoren Hornin täytyy tulla huomaamaan, että hän juoksee sopimattomilla asioilla… Vaan miten? Oi, jospa hän saisi tavata sulhonsa, jota hän ei ollut sittenkuin Strömsholmassa nähnyt. Mutta siihen asti: täytyy olla luja!
Vieras viipyi kauan Ebba-rouvan luona ja ahdistetuin mielin odotti Anna etuhuoneessa. Oven takaa hän kuuli kappaleita sisällä olevain keskustelusta. Ebba-rouva kuului siellä selittävän, että kysymyksenalainen asia on tavallisuuden mukaan omaisten ja holhoojain kesken sovittava, mutta hän ei uskonut, että Klaus-herra puolestaan panisi vastaan, jos Anna itse suostuisi.