— Te epäilette sitä? kuului nuorukainen kysyvän.
— En tiedä, nuorilla on usein omia tuumiaan ja on niitä ollut
Annallakin.
— Ah, hänellä on siis…?
— Vaan ne ovat mahdottomia tuumia ja sellaiset ovat tavallisesti helposti mielestä huuhdottavissa. Valloittakaa hänet, voittakaa hänet, se on varmin keino, — ja tuskin vaikeakaan…
Anna kuuli tuon keskustelun ja se häntä melkein rohkaisi, — hän vannoi, että se tie tulisi Hornille olemaan vaikea ja mahdoton. Vaan vieras teki jo lähtöä, Ebba-rouva saattoi häntä eteiseen, jossa he tapasivat Annan.
— Tämä jalosukuinen nuorukainen on tehnyt sinulle, Anna, hyvin kunnioittavan tarjouksen, virkkoi silloin Ebba-rouva. — Hän pyytää sinua puolisokseen, — saat nyt miettiä tätä ehdotusta. Kenties käy kumminkin niin, ettei täällä Ruotsissa, näinä levottomina aikoina, ehditä mitään lopullista päättää, vaan onpa teillä molemmilla aikaa odottaa, kunnes taas Suomeen saavutaan.
Siinä seisoivat molemmat nuoret vastakkain, niin sanattomina, niin ujoina kumpanenkin, vaan aivan erilaiset mietteet risteilivät heidän mielissään; molemmilla tykytti sydän valtavasti, vaan eri vaikuttimista, vastakkaisista toiveista. Nuori Horn, johon aamunen keskustelu herttuan ja isänsä kanssa oli ajanut uuden innon ja toimintatarmon, oli tehnyt rohkean päätöksen viivyttelemättä ilmaista Flemingin perheelle aikeensa; ja nähdessään marskin ajavan kruunauskirkosta kotiinsa, oli hän karaissut luontonsa ja kävellyt jälestä — kosimaan. Nyt oli hän jo puhuttavansa puhunut, ujona ja hämillään oli hän asiansa Ebba-rouvalle esittänyt, ja kun hän nyt oli lähdössä Flemingin asunnosta, oli hänellä mielestään hyvät toiveet mukanaan vietävänä. Vanhempain taholta ei tarvinnut kieltoa peljätä ja tuon tytön, sen hän oli voittava ja valloittava, siitä hän oli varma. Hän sopersi jotakin toivovansa, ettei Annakaan ollut unhottanut sitä tuttavuutta, jonka he Suomessa olivat tehneet.
Vaan Anna oli aivan kuin hätääntyneenä, hänen olisi tehnyt mieli juosta nuorukaisen luo ja huudahtaa: luopukaa tuumastanne, joka ei voi toteutua, unhottakaa minut, poistukaa!… Vaan hän ei uskaltanut, sana ei lähtenyt suusta, hän seisoi siinä ääneti tuskissaan. Ebba-rouva virkkoi silloin lähtevälle nuorukaiselle:
— Tarjouksenne oli Annalle kovin odottamaton, hänen täytyy sitä miettiä. Mutta teillä tulee kyllä olemaan tilaisuus häneltä siitä lähemmin kysellä. Hyvästi, Henrik Kaarlonpoika, hyvästi!
Vieras lähti ja Ebba-rouva saatteli hänet ovelle, vaan Anna jäi vielä seisomaan paikalleen, katseet maahan luotuina, syvä soimaus sydämmessä: hän ei ollut tehnyt, mitä hänen olisi pitänyt, hän oli raukkana jättänyt nuorukaisen mieleen turhia toiveita. Vaan Ebba-rouva tarttui lempeästi hänen käsipuoleensa ja talutti hänet sisälle.