— No, sinä olet niin miettiväinen, Anna. Miksi? Onhan kunniakas sinulle tämä tarjous, on monta syytä siihen suostua.
— Ei täti, ei siitä voi koskaan tulla mitään.
— Emme tiedä vielä, se riippuu siitä, miten setäsi voi sopia Kankaisten isäntäin kanssa. Meidän naisten täytyy alistua ja tyytyä, se on ollut meidän vanhempain laki, sen olet sinäkin Anna kyllä vielä parhaaksi huomaava. Mutta sitä sulla on vielä aikaa miettiä. Nyt on riennettävä pukeutumaan, meidän on ajoissa jouduttava linnaan, ensiksi turnajaisiin ja sitten tanssiaisiin. Kas niin, iloiset kasvot nyt vain tyttöni!
Pukuhuoneeseen meni Anna, valikoi esille niitä hienoja juhlavaatteita, joita hänellekin erityisesti näitä kruunausjuhlia varten oli teetetty, ja ryhtyi pukeutumaan. Vaan sitä tehdessään unhottui hän usein pitkäksi hetkeksi mietteihinsä istumaan, kädet syliin vaipuneina. Sitä hän siinä mietti, missähän lie se hilpeäkatseinen nuorukainen, jolle hän niin täydellä innolla ja lämpösellä kädellä oli sydämmensä luvannut. Ei hän epäillyt itseään, ei hetkeäkään, vaan sitä hän surumielin ajatteli, minkälaisiin ikävyyksiin ja nöyryytyksiin tapausten kehitys hänet vielä vieneekin, ennenkuin hän vihdoinkin onnensa tapaa. Olihan hän tyytynyt niin vähään, ainoastaan kipenettä rakkautta hän elämältä vaati, vaan juuri hänelle piti tämänkin vähän, jota hän niin hartaasti ikävöi, olla niin lujassa ja maksaa niin paljo.
— Vaan maksakoon vaikka mitä, minä tahdon sen itselleni voittaa, virkkoi hän vihdoin ryhtyessään päättävästi viimeistämään pukuaan, — minä olen myöskin Flemingin sitkeää sukua!
Kohta olivatkin marskin hevoset odottamassa portaitten edessä ja Klaus ajoi ennen pitkää perheineen linnaan, jonne kaikki juhlassa olevat Ruotsin ja Suomen aateliset, hengelliset mahtimiehet ja aatelittomain säätyjen edustajat olivat kutsutut katsomaan turnajaisia, joita kruunauksen johdosta vanhaan keskiaikaiseen malliin oli toimeenpantu linnan väljällä pihalla. Vaikka ruudin käytäntööntulon jälkeen raskaat rautavarustukset ja niiden mukaiset aseharjoitukset jo olivat joutuneet käytännöstä pois, vietettiin kumminkin vielä silloin tällöin suurten juhlain aikana vanhalta muistilta tuollaisia keskiaikaisia leikkisotia, joissa aseiden loisto, kilpien kiilto ja kypärätöyhtöjen huojunta viehätti silmää, ja sellaista oli nyt Upsalan linnanpihallakin nähtävänä. Ruotsissa ei tällaisia leikkisotia kumminkaan pitkiin aikoihin oltu pantu toimeen, itse turnaustaitokin oli jo unhottunut ja olivat nyt turnaajat tätä juhlaa varten olleet erityisesti harjoitettavat; mutta sittenkään niistä ei oltu saatu aivan taitavia ammatissaan. Sitävastoin oli turnajaisiin ilmoittautunut eräs puolalainen ratsumies, joka jo nuorena oli tämän taidon oppinut, ja vaikeudetta hän siis voitti ruotsalaisia turnareita toisen toisensa perästä. Siitä kävi taistelu jännittäväksi ja mielet kiihtyivät katsojain parvilla. Ruotsalaiset pitivät häpeänä ja loukkauksena, että kaikki palkinnot lankesivat tuolle yhdelle puolalaiselle, joka aina, sysättyään uuden vastustajan satulasta, itserakkaana astui katsojain parven edustalle kumartamaan ja vastaanottamaan hovinaisilta seppeleitään. Saapuvillaolevat puolalaiset sitävastoin olivat innoissaan ja laskettelivat ääneensä pistosanoja ruotsalaisista.
Mieliala kiihtyi, kuta useammat parit esiintyivät areenalla. Aina kun uusi pari ratsasti esiin ja asettui taisteluasentoon, hyökkäsi parvella oleva yleisö lähemmäs reunaa paremmin nähdäkseen. Istuinpaikkoja ei riittänyt kaikille, toiset, varsinkin nuoremmat miehet, tungeskelivat käytävillä ja penkkien välissä. Kun uudet turnarit siis hyökkäsivät vastakkain, syntyi parvella liikettä ja hälinää, jota aina, kun puolalainen oli suistanut uuden vastustajan, seurasi nurinaa ja vihellystä toisilta, ja hyvähuutoja toisilta tahoilta.
Metelöiväin nuorten ruotsalaisten junkkarien joukossa tungeskeli siellä parvella myöskin herttuan kamaripalvelija Hieronymus Birckholtz, joka oli seurannut herraansa näihin juhliin. Mutta hän ei tällä kertaa paljoa välittänyt turnajaisten menosta, hänellä oli toiset metkut mielessään hyöriessään siellä toisten joukossa. Jo alussa oli hänen hakeva silmänsä erään etupenkin päästä keksinyt Anna Jaakkimantyttären, jota hän ei ollut tavannut sittenkuin Strömsholman pidoissa, ja hänen pyrintönsä oli nyt koettaa väkijoukossa päästä tuon penkinpään tienoille, edes ohimennen ja varkain saadakseen suihkasta pari sanaa kaipaamalleen neitoselle. Näissä pyrinnöissään hän ennen pitkää onnistuikin — koko yleisön huomio oli kiintynyt areenalle — ja sai salavihkaisella merkillä heitetyksi tervehdyksen tytölleen, jonka silmät siitä kirkastuivat. Kohta seisoi hän turnajaisista jännittyneen yleisön keskessä Anna Flemingin selän takana ja sai kuiskatuksi:
— Me voimme huoletta hetkisen tarinoida, kukaan ei meitä huomaa. Nyt ovat toiveemme taas paranneet, mulla on mahtava puhemies, herttua aikoo puoltaa liittoamme.
— Oi jospa se auttaisi, vaan isosti sitä epäilen. Meillä on käynyt vieraita juuri tänään.