Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte … ja luimistelivat kulmainsa alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.
Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet, ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän, mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä, sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan, johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan, ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan kämmentensä välissä.
Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne asiamiehet marskin luota palanneet.
— Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.
— No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?
— Ei luvattu…
— Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?
— Olivat tavanneet senkin … rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi Apaja. — Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut… Likeltä oli pitänyt, ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.
— Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.
— Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra, huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa toiveissaan.