— Miksi sitten pelkäsitte ja pakenitte, vaikka he lupasivat teidän jäädä paikoillenne?
— He olivat rajuja ja hurjan näköisiä aseineen ja uhkasivat julmasti, jos heitä vastaan asetun… Suuttuivathan jo, kun en heidän kirjettään lukenut, ja aikoivat pian palata vielä suuremmalla joukolla takaisin. Näiden keihäsvieraiden vihdoin lähdettyä en sen vuoksi pitkään aikaillut. Sälytin rekeen perheeni — se on nyt Säämingin pappilassa — ja läksin yötä myöten ajamaan. Joka talon pihalla oli rivittäin asestettujen talonpoikain suksia, ja uusia partiolaisia hiihti ehtimiseen tähän talonpoikaiseen kapinaväkeen yhtyäkseen, — pelkäsin henkeäni joka hetki!
— Oliko niitä täällä Säämingin puolessakin?
— Väkeä on liikkeellä kaikkialla, vaikkei ihan linnan kuuluvilla.
Mutta Suursavoon ne tuntuvat keräytyvän.
Vanha Götrik Fincke kuunteli näitä suulaan rovastin kauhunsekaisia tarinoita kuin pahaa satua ja epäili niitä osaksi vieläkin. Hän oli näet vieläkin valmis väittämään ainakin sen valheeksi, että kapinaväkeen kuuluisivat hänen omat, hilpeät uskolliset savolaisensakin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet hänelle mitään nurjaa mieltä, — eivät nytkään mitään napisseet, kun hän äsken Suursavon kautta kulki —, jotka aina olivat totelleet hänen jokaista käskyään … että he nyt muka olisivat aseissa häntä vastaan! Noinko olisi tuo tauti voinut heihinkin tarttua!
Tuokion kuljeskeli pieni linnanherra ääneti tuvassa, muristen itsekseen kuin karhu pesässään ja ikäänkuin vihaisena äyskien näiden uutisten tuojallekin. Moniin vuosiin ei kotiväki ollut nähnyt häntä noin suuttuneena.
Joka tapauksessa ryhtyi virkeä, tarmokas vanhus heti saapuneiden tietojen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Hän lähetti vielä samana päivänä toisen päälliköistään, Juhana Martinpojan, ratsuväkensä kanssa matkalle Suursavoon, joka ilmeisesti oli muualta tulleen talonpoikaisliikkeen keskuspaikka. Juhanan piti koettaa ajaa vieraat väet pois maakunnasta ja saada savolaiset talonpojat, jos he todellakin olivat tarttuneet aseisiin, lähtemään siivosti koteihinsa. Samalla lähetti Fincke taas uudet kirjeet alaisilleen voudeille, käskien heidän ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin väestön rauhallisena pysyttämiseksi tai järkiinsä saattamiseksi. Lääninsä pappejakin hän kehoitti nuhteilla ja hyvillä sanoilla seurakuntalaisiaan neuvomaan ja heistä tukahduttamaan napinan. Kiivasluontoinen linnanrouva, Götrik Fincken puoliso, joka kirkkoherran tuomista viesteistä oli kiukustunut paljo enemmän kuin hänen harkitseva miehensä, kuunteli noita lähtevälle huovijoukolle annettavia neuvoja ja ohjeita ja piti niitä aivan liian pehmeinä. Hän oli kovaluontoinen, ylimyshenkinen rouva ja hänen mielestään oli uhittelevia talonpoikia heti iskettävä esivallan täydellä nyrkillä.
— Mitäs kirjeistä, mitä varoituksista ja manauksista, marisi hän miehelleen. — Lähetä kaikki sotaväkesi lyömään maahan ja kukistamaan kaikki kapinajoukkoon yhtyneet, olivatpa savolaisia tai muita, kitkemään yhdellä nykäisyllä heistä koko kapinahenki!
— Mitäpä enempää sotaväkeä täältä juuri liikenisi lähettää, vastaili ukko sävyisästi. — Mutta jos liikenisikin, ei kärpäselle tarvita moukaria. Talonpoikia täytyy kohdella päättävästi, mutta lempeästi; hehän voivat houkuteltuina hullautua ja erehtyä, mutta he ovat siltä pohjaltaan kunnon miehiä, ja — heidän maksamistaan veroistahan me elämme…
— Talonpoikia on kohdeltava kovuudella, intti vain innokas rouva. —
Silloin he nöyrtyvät ja alistuvat, muuten he alituiseen napisevat.