— Ei sitä ole niin helppo asettaa, vastaili airut. — Erämaan nuijamiehet eivät pitkään haikaile, ennenkuin jonkun voudin renkeineen hirttävät.
— Kelvottomat voudit joutavatkin hirteen, kiivaili ukko, ja kyseli, mikä talonpojilla näytti olevan mielessä.
— He ovat panneet suksimiehiä nostattamaan Juvan ja Joroisten talonpojat, ja niiden kanssa he yhdessä uhkaavat hyökätä tänne…
— Taas tänne, sähähti rampa herra kiukustuneena. — Vai jo lainehtivat mielet Juvassakin, johan nyt on pirua! Mutta annahan kun vouti ja Hannu yhtyvät ja antavat heille selkäkyytiä!
— Elleivät siellä itse joudu saarroksiin, epäili sanantuoja, kuvaten edelleen, kuinka hänen oli täytynyt kiertää monia kyliä, joissa miehet jo olivat täydessä kapinakuumeessa ja hioivat keihäitään.
— Mene syömään ja nukkumaan! urahti ukko lopulta väsyneelle airuelle. — Olet turhista yhtä säikähtynyt kuin pappinne, joka tänne eilen vapisten saapui…
Mutta tosiasiassa rupesi jo vanha soturi itsekin oivaltamaan aseman ja linnaa uhkaavan vaaran vakavaksi. Hän lähetti miehiään linnaa ympäröiviin pitäjiin kutsumaan sieltä talonpoikia linnan nostoväkeen, mikä asepalvelus vaaran uhatessa kuului heidän velvollisuuksiinsa. Mutta ainoastaan lähikylistä totteli joku määrä talollisia nyt Götrikin kutsua, etäisemmistä kylistä ei tullut ketään. Siellä oltiin jo kosketuksissa nuijamiesten lähettien kanssa ja ivailtiin vain nihtien kutsua, — vihurina oli kapinahenki kaikkialle puhaltanut. Palanneet värvääjät olivat aivan peloissaan.
— He uhkaavat hyökätä tänne linnaan ja repiä sen alas, koska täällä muka on huovien pesäpaikka, kertoivat he.
— Nämäkö meidän omat naapurimme niin uhkaavat? kyseli Fincke, tätä seikkaa vieläkään täysin tajuamatta.
— Samat miehet, jotka täältä viikko sitten saivat suolaa ja rautaa.