— Malttakootpa, — kyllä minä…!
Mutta ukko ei tiennyt itsekään, mitä hän noille kiittämättömille aikoi uhata ja miten hän asemastaan selviäisi. Linnan nykyisellä väellä ei hän ilmeisesti voisi maakuntaa rauhoittaa, tuskin linnaansa puolustaakaan, jos talonpojat todella hyökkäisivät. Hämeestä ja Turusta päin ei tietenkään ollut nyt odotettavissa mitään apua, siellä kai paloi kapinaroihu täydessä liekissä. Vielä malttoi hän muutamia päiviä mielensä odotellen, tulisiko voudilta tai Juhana Martinpojalta mitään lohdullisempia tietoja. Mutta mitään sellaisia ei tullut, päinvastoin pakeni linnaan joka päivä pappeja ja knaappeja, jotka kertoivat kapinaliikkeen yhä levinneen ja yhä julmistuvan. Pieksämäelläkin päin on jo kansa noussut, sinne on näet saapunut erikoisia yllyttäjiä Pohjanmaalta, ja Juvalla keräytyvät miehet aseellisiin joukkoihin.
Linnan naiset ja sinne kertyneet pakolaiset rupesivat hätääntymään, eikä Götrik-vanhus voinut heitä paljoakaan rauhoittaa. Silloin hän pani pari nihtiään hiihtämään poikkimaisin Käkisalmeen, jossa rajalinnassa oli runsaammin sotaväkeä, pyytäen sieltä kiireistä apua. Mutta nihdit palasivat pian takaisin. He olivat jo alkutaipaleellaan joutuneet taloon, joka oli kapinaväen hallussa, ja hädin tuskin pelastaneet sieltä nahkansa.
— Niitä on jo siis silläkin taholla, totesi Fincke hämmästyneenä. —
Me olemme pian umpisaarroksessa!
— Niin ollaan, vakuuttivat retkeltä palanneet, ja pakolaiset säestivät heitä: — Arvattavasti on Juhana ratsumiehineen jo hänkin joutunut kapinaväen kynsiin.
— Ei sitä poikaa niinkään siepata, lohdutteli Fincke, vaikka hän kyllä epäili omia lohdutuksiaan. — Mutta jos kapinoitsijat todella ovat näin lähellä, mikseivät he jo hyökkää linnaa vastaan?
— He kai odottavat, kunnes talonpojat kaikilta tahoilta, Pieksämäeltä, Juvalta ja Suursavosta, ovat ehtineet keräytyä ja yhtyä, — silloin kyllä saamme heidät täällä nähdä.
Götrik Fincke tajusi nyt tosiaankin olevansa ahtaalla, eristettynä ja toimettomuuteen tuomittuna. Kiireesti pani hän taas uudet pika-airuet hiihtämään Saimaan selkiä pitkin etelään päin, Viipuriin, pyytämään sieltä apuväkeä. Sillä omalla pienellä linnaväellään hän ei kyennyt lähtemään talonpoikia vastaan eikä hän tahtonut jättäytyä saarretuksi linnaansa kuin hiirenloukkuun. Nämä hiihtäjät eivät palanneet, lienevätkö satimeen joutuneet vai päässeet perille, joka tapauksessa oli Olavinlinnassa nyt heidän matkansa tuloksia ja saapuvaa apuväkeä odotettava.
Pitkäksi kävi se odotus ja sillävälin saapui joka päivä yhä uusia tietoja talonpoikaisen kapinaväen lähestymisestä. Silmukka linnan ympärille vetäytyi yhä kireämmälle, siellä elettiin kuin linnut häkissä. Vanhan sotaherran kiukku, jota pakolaisten hätäilyt alituiseen ärsyttivät, kiihtyi nyt sapekkaammaksi; hän tunsi jo itse menettävänsä entisen rauhallisen harkintakykynsä ja pelkäsi juuri sitä kaikkein pahimmin.
Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että sillan päässä salmen takana on pari talonpoikain lähettilästä, jotka pyrkivät linnaan hänen puheilleen. Kiukkuunsa yltynyt ukko empi ensiksi, ottaisiko hän noita vastaansa nousseita, kiittämättömiä talonpoikia ollenkaan puheilleen, mutta voitolle pääsi kuitenkin hänessä halunsa saada heidän omasta suustaan kuulla, mikä heitä riivaa ja mikä heillä on varsinaisena tarkoituksena. Hän kutsutti senvuoksi talonpoikain airuet luokseen ja rupesi heitä vanhana, tuttavallisena linnanherrana isällisesti ja nuhtelevasti puhuttelemaan: