Oli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle tehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta virkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:
— Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun saataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä on vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden apua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten pysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää nytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat savolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule enää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen vereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua seuraamme, kuinka kauas tahdot!
Tämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että siinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken sinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin tyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran ympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama, mutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille kysymyksen:
— Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä syksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat, tavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne kuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta kenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla pyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa kerätä — kenen?
Ällistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.
— Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, — kenenpä se olisi valvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!
Mutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:
— Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako talonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs sitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän takamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka täältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet. Mutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän pitää omamme, antavatko he meidän elää.
Se sattui, — ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin olisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:
— Mitä tarkoitat, — onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo monesti valitettu.