— Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven ajoon etkä kontiota kiertämään.
— En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran…
— Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja raudalla löisivät…?
— Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en sitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, — meni puuhun tai petäjään!
Samaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He eivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän retkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se kansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike esivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri esivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia lääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla tunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät sortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko siinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön pimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo samaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava ja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.
Ja kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin pitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa rinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko törötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että sama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet. Mustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla keihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa ja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että ne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain joukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat hiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja poronnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa ja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli kinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri joukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että kuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.
Myöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he sen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet ymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa, sen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet. Viimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja varsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät kärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat eväskonttejaan taloihin kantamaan.
— Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi
Laurille suksiltaan Suopelto.
— Mitä mukisevat, — malta, tuolla on Vilppu…
Lauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa käsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä tulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän näkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi turkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä: