— Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven miehet!
— Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon edustalle.
Vilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien koko juttua ja vastasi:
— Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että istutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin juuristaan suopetäjät!
Vielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.
— Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.
— Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat tulossa tänne sovintoa saarnaamaan, — tiedetään se herrojen sovinto!
— Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta oikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin, jolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui:
— Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat. Mutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja niskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin — ja olisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! — mutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti miehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!
Näin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään hankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä nuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka asiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen voutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo karjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki: