— Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!
Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:
— Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme käymme ja saaliit jaamme, — miksei tultaisi ilman niitä toimeen rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei muuta kuin aina vain maksamista, veroa!
Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:
— Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.
Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:
— Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?
— Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!
Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:
— Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. — Akka, anna tappisi tiheämmin vuotaa!