Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu. Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle, näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti. Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.
— Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.
Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.
Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä salvannut, — mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja, siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja takana, ja tallasivat heidän suksilleen.
Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, — hän muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille, kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!
Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa… Sitä pysähtyi Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, — kaiketi tupiin kiirehtivät pakkasesta —, ja pian huomasi hän yksin seisovansa aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja… Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian matkalta, — Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia pois koko näiltä tulilta.
Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän kysäisi ohikulkijalta:
— Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?
Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:
— Etkö sinä ole Karmalan Lauri?