— Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa, emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!
Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään. Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä, kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä toimittaa.
— Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa…
Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta ja mahtia, — mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!
Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori, valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle, jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa, jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa…
Mutta katkesipa kertomus, — ylempää törmältä kuului huuto:
— Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.
— Sieltä piispan matkue tulee!
Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, — sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja epäluuloisuuttakin.
Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.