Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, — toisia uteliaita tuli niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina pyhinä kirkolla, — piispan tuloa siinä odotettiin.
Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä. Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä työjuhdaksi opettamaan.
Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti, — Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille, kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle, kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.
Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin — liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan, ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen — Sysimäen ja Savilahden — kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä piispalla on.
Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, — hänellä kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä, senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja vaikutusta Suomessa.
— Vai sellainen mahtava mies on piispa, — niin joku virkahti. — Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja kulta.
— Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. — Näin muisteli naisista muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:
— Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai maasta.
— Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, — niin lisäsi kolmas odottaja.
Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan herroja. Hän virkkoi: