— Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle, selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto, mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. — Tänne on kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. — Niin tiesi tyttö lisätä.

— On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä, — Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja paistetaan?

Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä, Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut, harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo, umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.

Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli. Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut. Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, — senvuoksi myöskin kälysten välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän, — hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se totta… Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla. Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun, milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät huulet lausumaan lohdutusta.

Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä, perjantai, ja virkkoi:

— Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen kotiin koko kantamuksen teirejä, — kyllä niiden maun ymmärtää hengellistenkin herrain suu.

Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla vastasi:

— Lihallako saastuttaisin paastopäivän!

— Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. — Niin sanoi ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään. Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi, ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.

Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti, ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.