— Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. — Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: — Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?
— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.
— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:
— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!
Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:
— Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. — Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. —
Tätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä hämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan lammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta. Heinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi, orpanansa kysymykseen vastaamatta:
— Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, — sinä kuljet kai ukon matkassa?
— Ukonko, matki Lauri verkalleen, — etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa kesänä kalajärvillä?