— Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö hän elää, kaipaako minua?
— Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. — Mutta Lauria vaivasi eniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka Heinolta oli vastaamatta jäänyt, — siihen hän taas palasi: — Me kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan huovina, miekkaniekkana.
Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:
— En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa otti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?
— Yksin — en. Isäsi on täällä ja veljesi.
— Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?
— Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, — isääsikin löivät voudit hänen omalla pihallaan.
— Vai löivät…
Varsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä, toisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin tajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:
— Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, — missä hän on?