Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:
— Isäsi on tuossa talossa. — Ja hän viittasi kädellään viereistä taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.
— Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule — mitä hän siellä?
Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana seisoo autiolla tiellä…
Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain kostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti puolittain itsekseen:
— Isäkin ryöstömatkalla tavattu!
Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:
— Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!
Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen hämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan, idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, — pian oli käräjäin aika alkaa.
Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan tottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei… Nyt viskasivat yhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä, joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja, joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen verassa — ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa…! Heino pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse, ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi vartijana, ja hänelle Heino lausui: