— Minulla on viesti vangeille.
Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:
— Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota surisi tässä pakkasessa…
Heino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti — sinne olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten karttanut, ja virkkoi hiljaa:
— Isä!
Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi, kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti hänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti. Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:
— Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.
Mutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:
— Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.
Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan hän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut — eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, — että hänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. — —