Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan toisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi, että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja talonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona käynyt.
— Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.
Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.
Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin, kysyen:
— Yksin kävit vankien luona, — mitä varten? Selitä!
Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä. Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa. Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.
— Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.
— Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. — Isäsi on siis noiden vangittujen joukossa?
Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:
— Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!