Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:
— Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?
Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta karjaisemalla hänestä sanat lähtivät:
— Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee…
Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan puheen nuhtelevalla äänellä:
— Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et häntä hylkiä saa.
Mutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:
— Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se, että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, — vielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka pesässäni kasvoi…
Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat, että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka noin armotta verisiteetkin katkoi.
— Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä tavataan.