Heino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista välejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat… Hyvä, siis katketkoot! — Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän kivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:
— Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!
— Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.
— Isähän sen kielsi, — täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin…
Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien taakse.
Pappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti: erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa siitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin, Pohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:
— Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä itse, — muuta neuvoa en tiedä!
Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän kertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia puolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa, hän huusi ylvästeleville herroille:
— Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä, vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.
Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen: