— Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista. Ja jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. — Ja talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: — Kotiinne palatkaa rauhan miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, — kääntykää suoraan marski Kaarlo Knuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha erämaillekin.
Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän sovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi veljessodan ja verenvuodatuksen.
Mutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten talonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta ja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin Pohjois-Hämeen pitäjiin, — Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja Päijänteen varsille —, joista he viikko sitten viha ja kosto mielessään olivat nousseet sotaisille suksille.
Pitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan kohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin pilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli kiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen huumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä näki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta sakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat heidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli huvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti siinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut kulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli poissa, — poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään…
Harvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin siihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa tulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin, ennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni herkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi näet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta palaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle Päijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, — hän tunnettiin.
— Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto iloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin Tuira.
— Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas mieleltään reippaampana. — Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon tahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven laidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon erämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!
— Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, — on siellä maailmaa piillä vainotun miehen.
Se viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan miesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn retken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista. Siellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen juomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä pappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta. Siihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon päämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, — hän oli sanansa pitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin. Onnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon Sipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet rupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan kehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja entisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten ikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet lähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja rajankäyntiä pyytämään … sitkeät miehet, jotka eivät kesken palaakaan, kun kerran asialle lähtevät.
Rohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan suunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain miesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä eläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha naapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi Lauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat erityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä savolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin kotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen mielessään asui… Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja virkkoivat: