— Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään … no, hänpä onkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä…
Eheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä, ellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi, mutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa toisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas, pyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella olivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas kotisalojaan kohti… Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki…
— Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa Suopelto kuitenkin pakinan sekaan. — Käräjillä kerrottiin, että poika olisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain kiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.
— Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, — eikä niitä taidettaisi meilläkään kärsiä.
— En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, — mutta sydäntä tuntui Heinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä poikansa.
He eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin olivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut. Ja vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen, että eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se sieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa itsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani heidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.
Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies…? Tuli oli liedestä jo sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan… Makaavat miehet katsoivat tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta, ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa vastaan:
— Isä, te pääsitte pakoon!
Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen valoa. He huudahtivat:
— Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?