Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein vältellen hän puhui:
— Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen, — tapasinpahan!
— Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?
— Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat, mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja sanoivat: mene!
— Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he sinut irti laskivat?
— Piispan käskystä, sanoivat. — Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi terävästi kysyjää ja virkkoi: — Miksi niin?
— Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!
Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas kotvasen kuluttua:
— Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä piispan kanssa.
Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän sitten lausui: