— Niinkö luulet, Sipi…? Olisiko sittenkin se vekara puolestani puhunut…? Oma poikanihan tuo on … synkästi hänet kirosin … kovin kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin…
Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan virkkoi hän vielä itsekseen:
— Heimostaan pois herkesi poika … suotta hän sinne Mustanahon maille enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön kironi!
Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:
— Olisiko sittenkin se vekara…? Poikanihan se on, oman perheeni peruja!
X. MARSKI KAARLO KNUUTINPOIKA TURUSSA.
Turun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä aamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain lehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti loivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä. Venheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta, jota he odottivat, ei kuulunut.
Jo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä uljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä pyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin nostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, — Bonde-suvun vaakuna. Rannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti korkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle, häiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin laivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät heille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje nostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen väljille vesille.
— Kärsimätönnä nykkii "Merikarhu" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä toinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan viiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa miekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan roteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä. Ruskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja kädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa hurjaksi teki. — Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi liikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta tänne ehtiä.
— Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista, kuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. — Niin vastasi taas toinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros, heilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina toisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä oli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen sileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän puhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen tarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu: väljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla reunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä silkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät; yksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä oli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla liehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden ilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.