Se mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen valtionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli hänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja vaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli maassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu syntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen vallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä ollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas katseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:
— Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen Kristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee, — hän ja hänen juonivat apurinsa.
Mutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja tuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli Kaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki Akselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan hovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta herransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan ystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin menetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja hänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt, ilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:
— Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme siihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa vihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle kuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt…! Ei, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä silpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä Krister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla rannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta Mälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa sotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella kiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla. Näethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina uskollisuudessaan sinua kannattavat, — niiden avulla voimme vieläkin tehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!
— Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.
— Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut. Muistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi, lähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut ratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa tervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko kaupunki, koko maa … muistatko, mitä se huusi?
Hehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän näytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:
— Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut meidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä olisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä tähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo kadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista yksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä keikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle sitovasti selitti, — siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan tuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, — jousta en tahtonut jännittää liiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti olisi syttynyt.
— Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä kateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein halveksuen.
— En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni. Katsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden kuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas muukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä taas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas kaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle, jos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita. Ja sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja kasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla kolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.