— Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!
— Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian pienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!
Vasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun linnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen isänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin — vuonna 1409 — kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, — hänen vasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren sukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo oli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen Tord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin tutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta syöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut loistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut ritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun hän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka siihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle iälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa epätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja tanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa edustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka johtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin, Engelbrekt Engelbrektinpojan.
Kaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja saavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta karkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren ritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan hallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun suistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi, hallituksen esimieheksi, — kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä mukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten ylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. — Kaarlo oli nyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon vallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että kateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet, jotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.
— Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet noiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen Eerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän ajatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. — Se ukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä saakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, — hän punoo vehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.
— Sen tiedän, vastasi marski. — Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä olen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista minulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me Tukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen baijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, — sen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen masentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa tervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet kuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, — taidokkaasti hekin verkkonsa kutovat!
Nuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha valtiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö mies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori sukulaisensa, tuo "Saksassa koulutettu hanhenpoika", kuten hänen oli tapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle, valtaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa kiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten — ennen kaikkia piispa Jöns Oxenstjernan — avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan. Mutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä oli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa jouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa valtionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri Pyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan Refvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan. Silloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista suurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo hänelle tyyssijaksi jätti, — mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.
Sen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli lähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, — siihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta kuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa Viipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan hallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja kuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut, ettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin saaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä ehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa viipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti, kun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus kuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista. Kaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy. Vastaus tuli — se kirje oli marskilla juuri kädessään, — mutta se sisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin, joita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen sijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin luovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia luopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne sormenjäljet tunsi!
Tämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut, vaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta tuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon äskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan. Vihdoin hän virkahti:
— Taitavasti, sanot sinä, — minusta tuntuu, että sinä liialla taitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä kourassasi ja odotat piispasi neuvoja, — hiiteen pergamentit, hiiteen piispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin viekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo tiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, — kypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä vastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi, saksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin — Suomessa on jo asema selvä —!