Kaarlo Knuutinpoika naurahti, — se oli hänen itsensä rakentama tuo vastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut. Mutta hän vastasi:
— Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo asettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, — ne takeet asetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät kahdesti tehoo.
— Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen uhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä kyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu rukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, — jos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen baijerilaisen pois koko maasta!
— Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä olet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei tottele! — Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka souda?
— Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää venhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. — Neuvottele nyt hänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!
— Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun rintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta raskasmielisyyteenkään vaipua. — Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.
Jyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin alemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan sitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan osia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia keollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä, ja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja laskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi asemiehiä tuli ja meni.
Toisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu Kröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, — toisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski omalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla saviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret. Laskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:
— Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten kapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja huojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun, raskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen linnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä mukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt … tänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!
— Sinun hyväksesi!