— Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme kätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa mennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että täällä vieraatkin viihtyvät!
— Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään pannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin kynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.
— Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti, vastasi marski. — Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä ovat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on vaikutusalaa toimivalle miehelle, — sieltä täytyy Krister-äijän poikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!
He kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita, seuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli käskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne kävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen korkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus rakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo marski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.
— Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, — olen nähnyt sinun sen jo ennen tekevän.
— Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. — Tämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, — muistat isoisäni, sotakarhun, — ja se osaa puhua.
— Miekkasi puhua — no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari ivallisesti.
— Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle sitä en ole kertonut.
— Anna tulla vain!
— Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia vastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi joukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan. Tord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he vaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä tuli hyvät tutut, — hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution vierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution mökkiin — näet, terä onkin tavallista lyhyempi, — ja kerran sitten toi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin uudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan kamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot…