— Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?
Kaarlo hymähti:
— Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla ukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat niskaansa.
Mutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:
— Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain ärsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa, — viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on jatkuva?
Piispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut hetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta nyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi lujasti:
— Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa taikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta, veli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä taistelussa emme masennu me!
Oli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena rukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat. Mutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla sinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt puhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt selväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias karjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen takonut… Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava päivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui taas, tuo pureva teräs…!
Säihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan piispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä nyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan kirjeestä… Vai niin, ettei "Turun eikä Viipurin linnoja voida enää ruunulta pois antaa" … vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin juonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä kuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden purkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian hento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi kannatkin…!
Humajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen hurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa muistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman rantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. "Terve kuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!", niin oli huutanut tuo hurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut hillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen. Mutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo itsekseen rukoili ja hoki: