"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä siten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota hillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta vielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni, oman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan soihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin … siitä syttyisi ehkä omakin rovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan kätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa silloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa näitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa… Mutta ei vielä … taltu, tulinen polttoni, taltu vielä…!"
Sillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla varustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät Sisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen Suomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen Krister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas taipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla huomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet täytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä mahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja vallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla, kansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa niitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa kallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin tähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä kohota… Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt kiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa suurta suosiota.
Sysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla Heinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut. Hänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken, mutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin piispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan väkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen kivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja kauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi kokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai viikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista kiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan innokas kannattaja.
Eräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin kiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon maakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa Lyypekin olutta, — haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen. Maailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut kaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen äänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli, kun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.
— Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino tietäväisenä. — Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin kerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!
Lämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean luonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun kivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon kehumiseen, ilkahtava ääni:
— Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!
— Hä?
Kiukustuneena Heino pystyyn kimmahti ja kääntyi, lyhyen asemiehen-miekkansa kahvaan tarttuen, siihen pöytään päin, josta tuo pilkallinen pistos tuli. Siinä istui, nenät vastakkain, kaksi rääveliläisten markkinasaksain pukimissa olevaa miestä; he istuivat siinä jo hyvässä hiprakassa, eivätkä näyttäneet Heinon liikettä huomaavankaan. Heino arveli heidän silloin omia juttujaan puhuneen ja istahti taas paikoilleen, huutaen paksunaamaista kapakoitsijaa tuomaan uutta juomaa.
Mutta hänen verensä oli jo kuohahtanut, luonto oli noussut, ja kun kapakan isäntä tuli miesten tinaisia oluttuoppeja täyttämään, huudahtikin Heino hänelle rehennellen: