— Marskiko… Suomi on hänen läänimaansa!
— Kauan ei taida hänellä olla täälläkään maita!
— No kenellä sitten?
— Sillä, jolle ne kuuluvat, Krister-herralla!
— Vakooja! — karjaisi Heino kiihkoissaan. — Kuulkaapa muutkin näitä Krister-herran urkkijoita, jotka täällä piiloilevat Räävelin saksain saroissa…
Yleisen huomion oli tämä kohtaus herättänyt hämärässä kellarissa, jossa porvareita ja asemiehiä eri pöydissä istui, ja pian kyllä kuultiin, kummalla herroista siellä kannatus oli.
— Jokeen juonenpunojan joukko!
— Vartiovuorelle vaasalaisen miehet!
Sellaisia huutoja jo kellarissa kuului, ja kiltan isäntä koetti kiireellä saatella nuo hänen kapakkarauhalleen vaaralliset saksat ulos. Mutta Heino oli saavuttamastaan kannatuksesta yhä kiihtynyt, hän ojenteli siinä nyt haarikkaansa suoralla käsivarrella ja huusi pakoon pyrkiville ilkkuen:
— Kaarlo Knuutinpojan malja, hänen, joka pian lähtee laivastollaan Viipuriin, pistämään Krister-herran pussiin kuin silmättömän kissanpojan, hukuttaakseen hänet lähimpään rapakkoon!