Kapakkaväki nauroi kurkun täydeltä. Mutta lähtevistä miehistä toinen löi ohi livistäessään nyrkillään Heinon haarikkaa, niin että se rämisten seinään lensi…
Hetkeäkään ei Heino silloin viipynyt, hän paljasti miekkansa ja juoksi salamoivin silmin ulos paenneen jälkeen, joka jo katua pitkin harppasi tuomiokirkkoon päin. Kapakasta juoksi väki kadulle, kauppiaiden myymälöistä pistäytyivät ostajat ulos katsomaan tappelua, — sellaista huvitusta kyllä Turussa useinkin tarjottiin. Pakenija huomasi pian, että nuoren asemiehen jalat olivat nopeammat ja hädissään hän silloin kirkkomäelle kiirehti, tuomiokirkosta suojaa hakemaan, — kirkon pyhyyden tuli toki jokaiselle suojaa suoda. Mutta sokea oli suuttumuksesta nyt takaa-ajava asemies; hän ei ajatellut paikan pyhyyttä, ei kirkon kynnyskään häntä pysäyttänyt, hän ryntäsi sinne sisälle solvaajansa jälkeen, miekka ojossa, kasvoilla hurja kiihko. Keskikäytävällä hän pakenijan tapasi ja siellä hän iski… Haavoittuneena kaatui mies kirkon kiviselle permannolle.
Ääretön hälinä syntyi nyt kirkossa ja kirkon edustalla. Tuomiokirkon kattoholvin alla oli verta vuodatettu, sen pyhyys oli häväisty…! Typertyneenä kävi kansanjoukko haavoittunutta ulos kantamaan ja vasta kotvasen kuluttua herättiin kysymään, mihin ilkityöntekijä oli joutunut? Hän oli hävinnyt, juossut ulos, huvennut väkijoukkoon…
Pyhän Gertrudin kiltan kellarin edustalla väänteli pulleanaamainen kapakoitsija käsiään, vaikerrellen sitä vahinkoa, mikä hänelle oli tullut, kun vieraat hälinässä maksamatta olivat menneet. Mutta Sysikorven miesten päästä oli humala äkkiä huvennut, hölmistyneinä he kävelivät katua pitkin ja kuuntelivat kuvauksia tuosta kauheasta tapauksesta, kirkon häpäisemisestä ja siitä ankarasta rangaistuksesta, joka nyt hurjaa asemiestä odotti. He pelkäsivät siihen juttuun itsekin sekaantuvansa ja vallan kalpeana virkkoi Sysikorven kirkkoherra Suopellon Sipille:
— Nyt viipymättä taipaleelle, täällä ei ole meidänkään enää hyvä olla.
— Haetaan kortteeripaikasta kontit ja papin hevonen, vastasi Sipi ja alkoi astua alas rantaan päin.
Päät kumarassa ja mielet matalina he astuivat, surren tuota verityötä, johon heidän hyvä tuttavansa oli etelän viinin hurjistamana eksynyt. Mutta rantakatua kävellessään he yhtäkkiä huomasivat, etteivät he päässeetkään siitä eteenpäin; suuri väkijoukko täytti koko laivasillan ja rantakadun Saksan kestien myymäläkojuihin asti, ja heidänkin täytyi pysähtyä siihen katsomaan samaa, mitä muut katselivat.
Ja katselemisen arvoista se todella olikin. Uljas laivasto oli lahdella nostetuin purjein ja laivojen kannet olivat aseväkeä mustanaan; vieri vieressään seisoi siellä kiiltäväkypäräisiä miehiä, joiden pitkät peitset muodostivat kuin tiheän vesakon vesille. Toisiin laivoihin vielä rantalaiturilta ratsuja talutettiin. Mutta muita korkeampana ja kookkaampana kellui laivaston keskellä marskin komea, valkoiseksi maalattu johtajalaiva, jonka keulaa koristi pyhän Nikolauksen, merimiesten suojeluspyhimyksen, puusta veistetty rintakuva. Siihen juuri ankkuria ylös vivuttiin ja sen peräkohokkeella seisoi Kaarlo Knuutinpoika itse hopealta hohtavassa haarniskassaan, päässään kullattuun kaareen huippeneva, avonainen kypärä. Hänen vieressään seisoi tummissa teräsvarusteissaan hänen sotaisa toverinsa Eerikki Akselinpoika, jonka kypärä kasvojen kohdalta muodosti koukeron kotkannenän, tehden hänet peloittavan hirviön näköiseksi. Tähän laivaan päin linnan naiset rannalta liinojaan heiluttivat, ja sitä kohden kajahtivat rantarahvaan onnentoivotushuudot. Siihen viitaten puhuivat porvarit rannalla:
— Siinä menee nyt Suomen marski vastaamaan kuninkaan haasteeseen.
— Sellaisella joukolla vastata kelpaakin!