Jo soljuivat ensimmäiset noista lyhyistä, leveistä, laattapohjaisista laivoista verkalleen hienossa maatuulessa merelle päin, ja vähitellen kävi katselijain muodostama ihmismuurikin rannalla höllemmäksi, joten Sysikorven miehet pääsivät soljumaan laiturin luo. Sen äärestä juuri viimeistä laivaa työnnettiin vesille. Silloin juoksee vielä rihkamasaksain myymäläkojujen lomitse alas laiturille asemies, jolla on viitta hartioillaan kuin matkalle-lähtevällä ja joka heiluttaa pergamenttikääröä kädessään, väläyttäen samalla näkyville piispan värejä. Väkijoukko antaa auliisti tilaa juoksijalle, laivaa seisotetaan keksin varassa silmänräpäys ja hengästynyt asemies, jonka hattu on silmille valahtanut, harppaa laiturin poikki ja loikkaa kaidepuun yli laivaan.
— Kerkesipähän vielä, virkkaa joku väkijoukosta jännityksellä, sillä samassa hetkessä jo laiva ulkonee laiturista ja tuuli täyttää sen purjeet, kiidättäen sen lahdelle toisten laivain perästä, jotka jo kuin joutsenparvi uivat Ruissalon lehteväin rantain ohi.
— Oliko se Heino, kysäisi silloin kuiskaten Suopellon Sipiltä Karmalan Lauri, kun he taas hajaantuvan väkijoukon välitse pääsivät kulkemaan kortteeripaikkaansa päin.
— Niin tuoko viimeinen viestintuoja? vastasi Sipi. — Heinon se oli näköinen, vaikka sillä oli hattu silmillä ja viitta pukunsa päällä.
— Mutta miten hän kolttosensa jälkeen pääsi juoksemaan tiheän väkijoukon lävitse, miten uskalsi hän hypätä huovien laivaan, surman suuhun…?
— En ymmärrä, — äläkä kysele. Me emme puhu kellekään koko asiasta, se olkoon meille aivan vieras juttu. Me haemme nyt vain kontit kortteeripaikasta ja luikimme yhtä painoa Hämeentullista ulos maantielle, — tästä Turun elämästä olemme jo tarpeeksemme saaneet.
Pian istui Sysikorven pappi jo hevosen selässä — hän näet selkähevosella taivalta teki, toiset lähettiläät jalan — ja hänen molemmilla puolin kävelivät talonpoikaiset miehet, laukut selässä, sauvat kädessä, aloittaen taas pitkän taipaleen. Ja kun he kaupunginmäeltä vielä silmäyksen taakseen heittivät, silloin näkivät he juuri Kaarlo Knuutinpojan uljaan laivaston viimeisten purjeiden vilahtavan saariston vihreäin, lehteväin nienten taa.
XI. VIIPURIIN.
Hidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta oli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin välisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa vuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan saksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri pitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja syyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain asemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat kesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi päästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat talonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.
Vuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä Sysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi majatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien tomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen kuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle vetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet kajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän oli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa Viipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita nyt niin tukuttain joen taakse vietiin.