Jo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta nämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten heidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra huusi:
— Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät herranne ympärille hirttänyt!
— Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle marskillenne…!
Niin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset veroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi Sysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen punottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle jääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut kirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä paljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa, joka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt matkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja huolestuneena hän kysyi:
— Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?
— Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän katsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja lisäsi: — Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman herran miehiä te olette?
— Emme kummankaan, vastasi Suopelto, — omia olemme vain miehiämme.
— Mistä?
— Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne olemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.
Niin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet nauramaan: