— Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, — tuohesta teillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken miehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski heidän odottaa pikkuisen — sulki heidät tyrmäänsä — ja lähetti sillä välin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat. Sitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti saaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa! Ja raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, — eivätkä he ole tulleet enää takaisin!
Silmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta herrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin rupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui, ajatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen retkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:
— Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!
Toinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin peloittelemaan:
— Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet sinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on matkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän maantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin äyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit viskataan, — sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me tänne ajoimme! — Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, — mutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin pääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.
Kylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli kipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä näistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran vihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan takaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan tovereitaankin keskeyttämään matkansa — turhahan se kuitenkin on!
— Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!
Samaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra kuunteli asemiesten hoilausta lautalla … ei, hän ei lähde ollenkaan tuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro vihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi sen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua taivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että viitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä tiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen paholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti kiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja päästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille palaamaan.
Kahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen halki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä, vaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli liikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan selkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä, jykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat pian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli rakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien sisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu eteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa. Sinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten kävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten luostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi Hepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain karjalaisten joukossa.
Lähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi, kun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran puheille, — heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa muutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin rantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja jonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä katsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa. Mutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi Itämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria varastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin Turussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin varrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja näköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat suoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten karjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja Laatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto — niin kertoi Kaaperi sydänmaan miehille — katkaissut kauppansa pääväylän Novgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät yksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja niitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin markkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja siksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen rantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä: hansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä pitkissä, väljissä kauhtanoissaan, — siinä he suomalaisella rannalla kauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.