Niemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan saapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt mantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja harmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan linnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn vivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja matkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle, pohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli heidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka kuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien keskeltä.
— Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen jyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin perustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut linnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille rakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi umpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli uusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä rannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se pääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin takaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.
— Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen
Hepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.
— Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. — Mutta käykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.
— Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli toivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.
— En, — ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!
Kimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas vivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne lähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he pääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he jäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon — edemmäs eivät päässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia ratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat ja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä menoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu: Olavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä astui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman kiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui tuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut, kun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista sillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko ratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.
Neuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla katsellen poistuvaa ratsujoukkoa, — ei näkynyt siellä enää kuin pari tallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen tunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän Kymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään, miten linnanherran puheille mahtaisi päästä.
— Linnanherranko, hämmästeli Tapani, — tuossahan juuri näit hänen ajavan portista ulos poikineen.
— Sekö oli itse Krister-herra!