— Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.
— Kurittamaanko talonpoikia?
Niin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan olivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat listineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo joukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister Niilonpoika.
Näistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että heillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin linnanherraa tavata, — ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt aikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.
Vasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat kaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi Kaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut kaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, — täällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta naapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin ritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin muutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen varassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.
Näitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt viikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin varsinaisia suurporvareita — ne olivatkin enimmäkseen noita hansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, — hän oli vain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti hansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin laivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään ranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä olleet isompain porvarien majamiehiä — kaikki viipurilaiset pitivät suolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin "suolakaupungin" nimen. Ja hän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää monta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.
Eräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä mukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota erämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan olivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei sovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu, selitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi toisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat heistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo Viipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy. Aatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan, ja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella. Hän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän rupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu aikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.
— Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä sotaa varotaan, — ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.
— Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, — mutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan varustautuvat.
Sydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren rajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat keskenään sotimaan … kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja Kaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen: