Ääneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi Vilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja hämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan viipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia puhutelleensa, — eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan auliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen ruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun heidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, — ei uskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.
— Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja epävarmalla äänellä.
Sen arkuuden Vilppu heti oivalsi … vieläpähän on miehellä se kallioniemen impitarina muistissaan, — ja hymähtäen hän vastasi:
— Tunsi yksi, — hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut mukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä joutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä kiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä siepatakin.
— Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.
— Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät. Mutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten kanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.
— No mitä virkkoi?
— Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää — mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.
Lauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä ruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen levottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin tyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua, hämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään jotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä kohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:
— Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat mastot taivasta vastaan.