Siinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin Vilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa kohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.
— Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa alusta.
— Eikä hiidessä, — me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme herätä ketään. Kas näin! — sano Ennille terveiset, että mies on tallessa!
Venhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi siinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha laivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki hänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä hahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.
— Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin soutaen —, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!
Mutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin voimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen päivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita ponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan kertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja, jotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen verensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita tulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla selvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen välille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu Tarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: "No nyt tulen rauhan miehenä rauhan miesten luo"… Mutta rannassa lämpiää silloin tuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi…
Ne kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat virvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan huomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana valkeni pilvinen taivas, — siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja aamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän harkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja tupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan kupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä narraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin tuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi päivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä, joten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili Lauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä purjeita nostettiin, — nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle merelle päin!
Vahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli kavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta päin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta … päätteli Lauri itsekseen … kas noin, hätäpä tuntuu olevan hakijoilla… Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö ollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.
— Mistä minä … tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.
Kyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille tiukkaamaan: