— Mikä teidät tietää … yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on märkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.
Jopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä hän vastasi:
— Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, — ketä te sitten haette?
Kiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä taakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää Laurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja rupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt Sipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas jaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.
Raatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko keskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko kaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen, että ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron porvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä sisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä huolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta, että karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös, jos sellaista on.
— Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri vieressään seisovalta sepältä.
— Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat…
Puistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän jo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi. Se oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta hakeneensa.
— Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään. Meidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme taipaleellekin.
Lauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän rauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään kertomaan, virkahti vain: