— Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.
XII. KRISTER NIILONPOIKA VAASA.
Paksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan pystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra Krister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla hirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka kerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla reunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin vaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut; hänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus vain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli viluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin villaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti, hirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja sen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.
Loitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui Viipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu mies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä aasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä ohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin suuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä enää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla tapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, — he nököttivät siten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa, miettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli voudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin saattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi pois koko linnasta! — komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa takaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra tottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen isäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset, pahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen. Harvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut kuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta mustain veljien luostarista, — sitä kiukkua oli kestänyt kauan.
Mutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena hän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan ääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja odotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone Olavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä peittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin peittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli Vaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta rakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen haarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä, kullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien kohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin drotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin hän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, — se kirottu "hanhenpoika" vain aina häntä ylempänä.
Degen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta säteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti istua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin priori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt siitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen vangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän tapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset mietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein, jopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:
— Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo suusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.
— Mitenkä siis?
— Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka olen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori on vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen kapinamiehen…
— Tahallaan, — mutta jos hän valittaa päällikölleen? — sellaisen epäilyksen julkilausui Degen.