— Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista suojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä: esivallalle petollisessa tarkoituksessa! — Ukko liikahteli jo uudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: — Huolimattomille vartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso, että he ne rehellisesti saavat!
Sisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta hanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan melkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen silmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin linnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka isänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta isän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari oli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran puheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana olikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita niillä milläkin oli.
Siellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset Hansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja ottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta tuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät Krister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä häneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin. Viipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut Hansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin tavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka, mutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.
— Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, — niin hän nytkin pojalleen neuvoi.
Sitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä Krister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea sisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta selittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja pyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.
— Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa äärestä, — olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille hyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan samalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan, — niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.
Viipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä tyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli tottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.
Vielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen rihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu linnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister kohtuullisen sakon, — mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä nahkansa ostaa! — Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä talonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.
— Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister äkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.
Ja kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja viimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan, vainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta. Hän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä. Kotvan olivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa etuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat ratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka mustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista hirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia tapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä vaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen ollut enemmänkin loistoa, — nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja painostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet sisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin oveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä senvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle jurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja valittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.