— Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.
— Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.
— Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut koskaan.
Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli vain hirmujuttuja kuullut.
Mutta hänen toverinsa nousi:
— Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee taipaleelle.
Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut…
Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.
Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:
— Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!